sunnuntai 9. maaliskuuta 2014

Miksi naisten kalju ei tule koskaan muotiin?

Postailin aiempaan, taivaan tuuliin lentäneeseen blogiini naisen vapaaehtoisesta kaljuudesta juurta jaksain. Aihetta oli pyöritelty netissä, mutta siitä ei ollut paljon kokemusperäistä tekstiä, ainakaan suomeksi. Oma pitkä ja vahva tukkani lyheni aikoinaan sängeksi vaiheittain kuukauden sisällä. Olen tykännyt kaljusta ja erilaisista ajeluleikkauksistani niin paljon, että tukankasvatusvaiheet ovat jääneet lyhyiksi. Joskus harvoin joku kysyy, että kyllä tuo tukka on paljon parempi, miksi ihmeessä ajelen päätäni. Silloin saan pidellä itseäni, etten menisi saman tien hakemaan trimmeriäni. Parempi, nätimpi? Miksi pitäisi kuulua miljooniin tukkapäisiin?

Seuraavassa 4.8. 2012 kirjoittamani blogaus. Olin siihen aikaan säästävinäni aikaa kirjoittamalla pienin kirjaimin, enkä ala korjailla tekstiä:

kolmisenkymmentä bisnesmaailmasta löytyvää syytä vastauksena otsikon kysymykseen:
sampoo, hoitoaine, keeli, vaahto, vaha, lakka, litistin, pörhötin, kiharanvirkistin, kiillotin, kimallin, hiustenkasvatuspilleri, värit, suoristin, kiharrin, rullat, kuivain, hiustenpidennykset, tekoletit, soljet, koristeet, pampulat, pimpulat. hiusmuodinluojat. koko hiusteollisuus. kampaajat. hiusterapeutit. naistenlehdet. mainostoimistot.

tuskin tämä tyhjentävä lista on, joten älkää te jotka haikailette ajella tukkanne pois odotelko kovin hartaasti, että naisen kalju tulisi muotiin. sivukaljuun hiussuunnittelijat venyivät, koska se ei ollut keneltäkään pois. mutta naisen kaljumuoti ei hyödyttäisi bisnestä. hyödynsaajia olisivat vain tukanajotuotteiden valmistajat, tatuoijat ja päähineteollisuus. pään kautta haihtuu lämpöä, ja kalju haihduttaa sitäkin enemmän, jolloin jonkinlaista päänlämmitintä tarvitsee suurimman osan vuotta.

naisen kaljusta ei missään nimessä kannata suunnitella edes lyhyttä trendiä, koska sillä olisi katastrofaaliset seuraukset teollisuudelle. ensin jotkut harvat rohkeat naiset ajaisivat päänsä pikkusängelle tai puliksi kun haluaisivat olla trendikkäitä. huomattuaan muitakin kaljuuden hyviä puolia he ihastuisivat valintaansa kertakaikkiaan. he kertoisivat mukavuuspuolista ympäristölleen ja rohkaisisivat siskoja kokeilemaan. naispulipäitä alkaisi olla enemmän ja kynnys niukan hiusmallin omaksumiseen laskisi. viimeistään tässä vaiheessa kampaajat alkaisivat viskellä hiusmuotisuunnittelijoita fööneillä ja lakkapulloilla. mitä ruojat menitte tekemään! me joudutaan kortistoon! ja niin muuten tekin kohta.

kuukelsin suomen- ja englanninkielisiä naiskaljuartikkeleita. en niitä paljon löytänyt. se kuitenkin tuli selväksi, että moni nainen, varsinkin nuori, haluaisi ajella latvat pois muttei uskalla kun ei tiedä minkä näköinen pöyröö sieltä karvikon alta paljastuu tai millainen tulee olemaan ympäristön reaktio. joku uikutti, että kunpa naisen kaljuudesta tulisi yhteiskunnallisesti hyväksyttävää, niin kyllä hänkin sitten uskaltaisi. me tarvitsemme kovin kipeästi hyväksynnän osoituksia ja pelkäämme lähes krampissa sitä ilman jäämistä ja hyljeksintää. saattaa tulla pitkä odotus sille, joka odottaa naisen kaljun tulevan vain yhdeksi hiusmalliksi muiden joukossa.

MATKA TUKATTOMUUTEEN


vielä kuusi vuotta sitten näytin tältä:
tukka kesti 3½ tuntia kuivua pesun jälkeen, ja lähdin tukka märkänä liikkeellekin, koska en halunnut kuivatella sähköllä. toinen sivu lainehti luonnostaan enemmän kuin toinen. sitten aloitin elämän yrittäjänä. yrittäjätapaamisessa tunsin näyttäväni Rölli-peikolta, kun kaikilla muilla naisilla oli housupuku ja tukka trimmissä. parin päivän päästä oli tulossa itsenäisyyspäivän iltapukujuhla. en ollut aikaisemmin leikellyt muuta kuin otsatukkaani, mutta nyt menin saksineni Salón Cylppäriin ja muotoilin vimmassa uuden kuontalon. toisessa kädessä sakset, toisessa peili, jolla peilasin takaraivoani kylppärin peiliin.

työolot olivat huonommat kuin kampaajalla ja tulos sen mukainen. onnistuin saamaan kampaajalta hätäajan. pyysin helppoa mallia, koska en kuivata enkä laita tukkaani. kampaaja loi jonkinlaisen Charleston-kampauksen. pesun jälkeen luonnonlainehtivat suortuvat kääntyilivät minne sattui, kun tukan olisi pitänyt olla silittämättä siisti. menin uudelleen kylppäriin ja näytin tukalle saksia.

seuraavana päivänä jouduin taas etsimään kaupungista kampaajan, joka ehtisi pelastaa minut. tällä kertaa tukasta tehtiin lyhyt mutta heebelin tylsä. illalla kylppäriin. homma oli hauskaa ja ajattelin katsoa, miltä näyttäisi paljas otsa. nousihan se tukka vihdoin pystyyn kun riittävän paljon leikkasi ja ympäriltä kans jotta tasapaino säilyisi. yöllä seisoin nilkkoja myöten karvoissa ja pidin hauskaa. sain aikaan hienon loven, josta päänahka paistoi sinisenkalvakkaana luoden tehokkaan kontrastin ruskettuneille kasvoille.

tässä vaiheessa menin koneelle ja aloin kuuklettaa naisen sänkeä ja kaljua, koska siihen suuntaan nyt oli frisyyri menossa. löytyi englanninkielinen artikkeli, jossa nainen kertoi, että on kivaa olla kalju. olin aina ajatellut, että Sinead O’Connorin pää on hieno, mutta hyvähän se on jos on nuken naama ja hyvä takaraivo. minulle oli nuorena lähiomainen lahjoittanut kompleksin litteästä takaraivosta. mitä tehdä? minulla oli pikkuinen pää. tuumin, että pikkuruinen nuppi pitkän ja laihan varren jatkona voisi näyttää hauskalta.
leikkelin vimmassa lopunkin tukan sentin mittaiseksi, mutta eihän saksilla mitään siistiä saa, ainakaan niissä olosuhteissa. mutta kivaa oli ja hymyilin peilikuvalleni. miksei kukaan ollut kertonut, että tukan leikkaaminen on hauskaa!

aamulla ajelin tukanjämät putkella ostariin, jossa jälleen uusi tyttö ajeli koneella nupin sentin terällä ja näin armollisesti korjasi häpeälliset kylppäritulokseni. tykkäsin heti tuloksesta ja tunsin edelleenkin näyttäväni ihan omalta itseltäni. silloisella poikaystävälläni oli sentin sänki. tuumasin, että kalju olisi paree, ja sain hurrutella hänen päänsä trimmerillä. hän sanoi, ettei panisi pahakseen, vaikka ajaisin omankin tukkani kokonaan pois. kohta lainasin hänen trimmeriään ja lyhensin sängen kolmemilliseksi.

kasvatin pienen töyhdön otsalle ja laitoin töyhdölle hienoja kampauksia. raakaravinnon eräs hyvä puoli on sen hiuksia nopeasti kasvattava vaikutus. vain 3 kk hiusten kasvatusta, ja tukan saattoi panna ponnarille. kuukausi lisää, ja sen pystyi letittämään. pari kuukautta lisää, ja siitä sai nutturan. ja kun sen kääri nutturalle märkänä ja purki auki kuivana, tuloksena oli villit kiharat.


vähän kynnystä oli jo poistaa muovisäädin trimmeristä ja ajaa vajaan millin sänki. kerran kun olin ajatellut ajella saunassa pääni, trimmeri oli unohtunut matkasta. repussa oli partaterä säärten ajelua varten, ja ajattelin, että menköön pääkin sillä. nahkakalju tuntuikin hauskalta käteen, puhumattakaan miltä kosketus päässä tuntui.

minulle kalju ei siis alussa ollut mikään statement, kannanotto. on vain hauskaa tehdä uudenlaisia asioita.
joskus myöhemmin päätin antaa tukan kasvaa. ajattelin, että olisi ehkä kiva täyttää viisikymmentä pitkähiuksisena. tukkani on aina ollut hyvä ja paksu. ongelmana oli, että tykkään äärimmäisyyksistä. kalju oli kiva ja pitkä tukka oli hieno, mutta inhosin välimuotoja. koska tukan leikkaaminen oli hauskaa, en halunnut maksaa kampaajalle siitä huvista. omat leikkuuversioni pitenevän tukan malleista alkoivat viimeistään puolipituisessa tukassa olla esteettisesti kyseenalaisia. kaljuna olon myötä olin päässyt eroon sampoosta, ja nyt alkoi harmittaa, että en saanut puolipitkää tukkaa kiiltäväksi pelkällä vedellä, savella tai muilla kemikaalivapailla konsteilla. hermosin muutaman viikon ja kävin kampaajalla saamassa taas kerran mielestäni mitättömän näköisen muotoilutuloksen, ja menin kylppäriin saksineni.

leikkelin erilaisia välimuotoja. koetin saada tukasta sellaista, että voisin elää sen kanssa ja kasvattaa sitä edelleen. en ollut tyytyväinen. otin trimmerin esille ja tunsin tulevani taas omaksi itsekseni.


ALLAOLEVAN KUVAN LISÄSIN MYÖHEMMIN, KUN VIHDOIN LUOVUIN OTSALLA NÖKÖTTÄVÄSTÄ PIKKU HÄTÄPONNARISTANI, jollainen näkyy seuraavassa postauksessani. kiilaa piti sentään vielä pitää hetken, ennen kuin tohdin ekan kerran ajaa nahkakaljuksi koko nupin.


Mieluummin kuitenkin pidän itselläni otsalla töyhdön tai jonkinlaisen kiilan.

Tässä Sira Moksi perheen taskuleijonan kanssa. Siralta tuli juuri levy. Että kadehdin Siran laseja. Kuvaaja: Kari Pipari


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti